Alun alkaen olen pienenä poikana matkustanut suomeen Puolasta
kasvattajani luonta.
Mieleltäni olen vielä erittäin virkeä ja luonteeltani
rotutyypillisesti hyvin päättäväinen ja jääräpäinen uros. Tämä luonteenihan on
muuten ihan testattu. Veivät minut silloin aikaisempina vuosina
luonnetestiinkin. Siellä tuomari totesi palvelusväelleni, että teillähän on
tässä ihan ”soivapeli”. Suoriuduin siis tästä kiitettävästi, hyvillä pisteillä
ja osa-aluepainotuksilla. Totesivat vaan, että minulla on joihinkin
tilanteisiin liiankin hyvä muisti. Mitä lie sitten tarkoittaneet.
Ainahan ei itseään kunnioittava ikämies suostu kaikkiin
ihmisten hullutuksiin. Välillä on hyvä hieman neuvotella, että voisikohan
joistain sovituista asioista jo hieman luistaa tai vaikkapa edes oikoa mutkia
suoriksi. Olen huomannut, että tästä iästä on selvästi hyötyä. Charmantti
harmaa hipiä bulldoggimaisen pyöreillä poskillani antaa kyllä jo monessa kohtaa
etuoikeuksia, olen sen huomannut.
Ovat ruenneet monessa kohtaa kutsumaan minua
”pappa-koiraksi” ja selvästi hieman ottamaan minua eritavalla huomioon omassa
koiralaumassamme. Tai no, laumassa ja laumassa – kolmehan meitä tähän
ydinporukkaan kuuluu. Tuo oma maanmieheni, mustaanaamio, Veeti-Vyötiäinen ja
sitten tuo välillä liian aktiivinen pikkunarttu, oikea virtakinnas Piipa,
Pipariina, Piipukka miksi kaikeksi ne sitä aina kutsuvatkaan. Elämme
pääsääntöisesti ihan sovussa tässä laumassa, mutta minun mielestäni Veeti on hieman pyrkyri, se taitaa kovasti kärkkyä paikkaani laumanjohtajana.
Siitä paikastahan en ole luopumassa ennen kuin oikeasti kunto ei enää anna myöden
huolehtia kurista ja järjestyksestä. Välillä sitten joudummekin Veetin kanssa
hieman keskustelemaan näistä käytännön asioista, joskus ihan puhetasolla ja
joskus se sitten saattaa hieman karata poikamaiseen tyyliin
bulldoggipainiksikin. Jos kinastelemme, joudumme hetkeksi jäähylle miettimään
tekosiamme ja sitten taas hetken kuluttua palataan normaaliin järjestykseen.
Ovat sanoneet, että toimeen pitää tulla, jos samassa taloudessa meinaamme
asustaa. Pääsääntöisesti sitten sovimmekin riidat ja saatamme välillä
nukkua samassa kasassa käyttäen toinen toistamme tyynynä tai hieman pestä
kaverin suupieltä ja silmän aluksia. ”Veljeksiähän” tässä kuitenkin niin kuin
ollaan.
Nuo laumamme ihmisjäsenet aina nauravatkin minulle, kun
istua murjotan välillä jossain sohvan nurkassa, että Einarilla on taasen
”rypäleet otsassa”. Tarkoittavat ilmeisesti niitä tilanteita, kun nuo nuoremmat
hölmöt eivät osaa käyttäytyä mieleni mukaan ja joudun sitten hieman näyttämään
niille ”hapantanaamaa”. En aina oikein jaksa ymmärtää sitä riehumista ja
rälläämistä. Niinä hetkinä kun haluaisin pötkötellä sohvalla kaikessa rauhassa
katsellen isännän kanssa telkkaria tai leikkiä minun elämäni tärkeimpien
esineiden, pallojen kanssa. Silloin ei oikein sopisi häiritä. Olen kuitenkin
luonteeltani hyvin leikkisä ja puuhakas otus. Vaikka ikää onkin karttunut, ei
se näissä minun hommissani juurikaan näy.
Tällainen charmantti ikääntynyt bulldoggiherrahan on
kokonaisuus. Se koostuu niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin hyvin voinnista.
Käytännössähän tähän ovat suuresti vaikuttaneet perintötekijät, siis siihen
millainen minä kokonaisuutena olen. Mutta kyllähän sillä huoltojoukkojen
huolenpidollakin ja matkan varrella annetuilla virikkeillä, kokemuksilla ja
harrastuksillakin taitaa jonkinlainen vaikutus olla siihen millainen minusta on
näinä vuosina muotoutunut.
Yksi tärkeä osa-alue on tietenkin ruoka. Olen koko ikäni
ollut sellainen ”hyvin syövä”, eikä ole ollut tapana syljeskellä ruokakuppiin.
Ovat ruokkineen minua vuosien mittaan varsin monipuolisesti. Perusravintona
valmis kuivamuona sellaisesta suurensuuresta säkistä, joita käymme aina
hakemassa yhdessä eläinkaupasta.
Vaikka olenkin melko perso tuolle ruoalle, kurvaan
muuten aina ensimmäisenä eläinkaupassa tarkistamaan leluhyllyn. Siellä sitten
hetken käveleksin edestakaisin ja katselen mitä on tarjolla ja saatan hieman
haukkumalla ilmaista mielipidettäni tarjonnasta. Monesti sitten saankin valita
itselleni sieltä jotain, ja jos olette tarkasti lukeneet kirjoittamaani tarinaa
saatattekin arvata mitä minä sieltä haluan.
No uuden pallon tietenkin! Tästä syystä minulla onkin aikamoinen läjä
leluja valikoimissani.
Ainiin, ruoastahan me olimmekin puhumassa. Syön siis
peruseväänä kuivamuonaa, siitä saa kaiken tarvittavan sopivassa suhteessa.
Vuosien mittaan olen myös aina tykännyt pienestä lihalisästä aterioissani ja
välillä järsimme sellaisia meheviä luitakin. Viime vuosina olemmekin siirtyneet
suurimmalta osin tuohon hevosenlihaan. Ovat valinneet minulle tuon hevosenlihan ja sitten ikämiehille sopivan "light-nappulan". Perustelivat valintoja sillä, että meillä jo
keski-iän ylittäneillä herroilla kuulemma on taipumusta kerryttää jotain
ylimääräistä tuohon keskivartalolle. Joten näillä eväillä pysyn kuulemma
sporttikunnossa.
Aika-ajoin ruokaani lisätään myös kuuriluonteisesti
lisäravinteita. Itse suosin kovasti noita öljyvalmisteita, sillä niillä pysyy
turkki ja tassut hyvässä kunnossa. Toinen suosikkini on nuo ”nivelaineet”.
Perusruoassanikin on otettu huomioon nivelten hyvinvointi. Mutta palvelusväki
tykkää syöttää koko sakille aina välillä sellaista nivelten kuntoa ylläpitävää valmistetta. Tiedä sitten auttavatko ne
oikeasti, mutta ei kyllä sovi kieltääkään, iästäni huolimatta jaksan kyllä
edelleen lenkkeillä nuorempien matkassa ja urheilla metsässä ja soramontuilla
varsin sporttisesti. Joten voihan se ollakkin, että nuo "voiteluaineet" ovat
olleet hyödyksi. Kuitujen saannista koitan huolehtia itse pureskelemalla erilaisia keppejä ja puukapuloita tuolla metsäretkillä. Ovat kyllä koittaneet kertoa, ettei ne ole oikein terveellistä ravintoa, niistä voi kuulemma irrota tikkuja ja tikut tietävät sitten ongelmia.
En oikein ymmärtänyt mistä puhuttiin. Joten aina kun silmä välttää, harrastan tätä keppien pureskelua kielloista huolimatta. Tuossa yllä olevassa kuvassakin olen juuri löytänyt oikein herkullisen "kivennäisainepitoisen kävyn" tuolta hiekan joukosta.
Sitten toinen erittäin tärkeä asia on tuo mielenvirkeys.
Niin kuin varmaan tiedättekin, siihen voi vaikuttaa hyvin monella tapaa.
Liikunta ja ulkoilu ovat kyllä hyvä perusta pysyä terveenä ja virkeänä. Ulkona
voi touhuta monenlaisia juttuja ja samalla saa pidettyä yllä peruskuntoa.
Toinen mielestäni erittäin tärkeä asia on se että saan harrastaa mielekkäitä
asioita, sellaisia joista minä oikeasti itse tykkään. Taas tullaankin jo
aikaisemminkin esiin tulleeseen asiaan, palloihin. Pelaan palloa joka paikassa,
minulla lukematon määrä erilaisia palloja ja toki muitakin suosikkilelujani.
Talvella tykkään pelata lumipalloilla ja sitten kesällä saatetaan ottaa vaikka jalkapallomatsia.
Yksi tärkeimmistä asioista on tietenkin koirakaverit. Päivittäiset ulkoilut, metsä- ja hihnalenkit käymme yhdessä muun laumani kanssa. On minulla myös monen muun rptuisia lenkkikavereita, joiden kanssa käymme porukassa lenkkeilemässäja ulkoilemassa. Sellainen peruslenkki, joka me koirakavereiden kanssa käydään vetäsemässä on sellainen 5-7 km, tunnin verta siihen menee aikaa. Välillä innostumme oikein kunnolla irrottelemaan soramontuilla tai juoksentelemaan raikkaassa metsässä. Kesällä lämpimillä keleillä myös rantaleikit ovat ihan ykkösjuttu. Kepit ja kävyt kuuluvat myös suosikkeihini, niitä keräilen ja kuljettelen mielelläni mukanani.. Joskus yritän salakuljettaa niitä myös kotiin sisälle. Eivät oikein meinaa tykätä jos sohvalta löytyy käpy tai tuulikaapissa on odottamassa jokin komea puunkarahka, jonka olen jostain matkan varrelta matkaani haalinut.
Oikein virikkeellistä on päästä mukaan perusaskareisiin.
Tykkään kovasti tehdä lumitöitä pihalla, kolan kyydissäkin voi seisoa ja
pyydystää sitä kolan edessä kulkevaa lunta. Syksyllä on hauskaa jahdata
pudonneita lehtiä, varsinkin silloin kun ihmiset yrittävät haravoida pihaa ja
saada niitä lehtiä sellaisiin kasoihin. On oikein mieltä virkistävää vähän
”vahingossa” juosta siitä kasan läpi ja pölläyttää se koko läjä levälleen. Tai
toinen hyvä vinkki – karkuuttaa pallo sinne lehtikasaan. Tokihan se on sieltä
mentävä etsimään, ettei vaan hukkaan joudu. Halkosavotassakin tykkään olla mukana auttamassa. Mutta näistä ulkoilu ja urheilujutuista sekä näyttelyharrastuksestakin
voin sitten kertoilla vaikka toisessa kohdassa lisää.
Parasta virikettä on iltaisin ”olevinaan hävittää jokon
tietty lelu”, sitten juoksentelen ympäri kämppää ja kurkistelen sohvien ja
tuolien ym. alle kuin etsien jotain. Jos ja yleisimmin kunlöydän jotain (itsehän olen ne sinne aikaisemmin piilotellut), komentelen
ja käskytän, että tajuavat tulla auttamaan. Kuten arvata saatatte, se ei kyllä
ole ollenkaan se oikea lelu mikä sieltä löytyy. Tämä on kyllä aika hauskaa
huvia. Joskus olemme etsineet kaikki
lelut ja kaataneet molemmat lelukopat lattialle ja katsottu lelu lelulta läpi,
mutta sitä suosikkiani ei vaan löydy. Aina en itsekään ole ihan varma, onkohan
sitä edes olemassa…
Vai teenköhän tämän vähän piruuttani. aktivoidakseni noita
kanssa asukkaita ;)
Tällaisia touhukkaita me englanninbulldogit olemme,
varsin aktiivista sakkia. Seura- ja perhekoiria parhaimmillaan, kaikessa touhussa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti