Kun oma koira katoaa on, hätä ja huoli suuri.
Viime vuonna eräänä maanantaina syyskuun lopussa meidän kolmevuotias
englanninbulldoggimme Hulda katosi jälkiä jättämättä.
Asumme pienessä kylässä, aivan maaseudulla,
metsän ja peltojen ympäröivänä. Isommalle hiekkatielle, jossa menee
harvakseltaan autoja ja julkinen liikenne jopa kahdesti arkipäivässä, on
neljänsadan metrin matka. Suuri pihamme on aidattu. Mieheni Juha teki lähtöä
kauppaan lasten kanssa. Hän huikkasi mennessään laittavansa Huldan ulos
syömisen jälkeen. Ennen lähtöä hän vielä varmuuden vuoksi tarkisti molempien
porttien olevan lukossa, kuten aina kun koirat päästetään ulos.
Vajaan tunnin kuluttua heidän lähdöstään
huutelin Huldaa totuttuun tapaan, mutta koira ei tullutkaan luokse, kuten aina
ennen. No simppu, ajattelin, mitähän se nyt puuhaa? En nähnyt Huldaa, vaikka
näköyhteys koko aidattuun alueeseen on tontin tasaisuuden sekä taloa
ympäröivien ikkunoiden ansiosta hyvä. Mitä ihmettä? Missä se Hulda voi olla? Soitin
Juhalle ja kysyin, oliko hän ottanut kuitenkin Huldan mukaansa jostain syystä.
Ei ollut. Kiersin aidan ympäri, kaikki oli niin kuin pitikin, portit olivat yhä
lukittuina. Mutta Huldasta ei ollut jälkeäkään. Huutelin, vislasin, puhaltelin
koirapilliin, ei mitään.
Kolusin koko huushollin läpi, muiden koirien
katsellessa ihmeissään, jospa Hulda olisikin mennyt johonkin lasten sänkyyn
nukkumaan peittojen väliin, ja nukkuisi niin makeasti, mutta ei. Soitin Juhalle
uudestaan ja hän tuli huolestuneena kotiin pikimmiten. Tajusimme, että Hulda
oli kadonnut, ja soitin lähellä asuville vanhemmilleni. He lähtivät Juhan
avuksi etsimään koiraa minun jäädessä lasten kanssa kotiin. Jospa se olikin
jotenkin vaan karannut, jollain ihmeen konstilla, jota emme vaan hoksanneet...
Seuraavaksi laadin Facebookiin kylän omaan
sekä muiden lähikylien ja -kaupunkien ryhmiin katoamisilmoituksen, jossa oli
kuva Huldasta ja teksti: saa jakaa. Ilmoitin koiran kadonneeksi myös
Karkurit-ryhmään. Netin viidakkorumpu käynnistyi, ja pian kuvallista ilmoitusta
oli jaettu satoja kertoja. Sain ympäri Suomen yhteydenottoja, joihin koitin
vastata aina kun ehdin.
Koiraa ei löytynyt mistään
Naapurit lähtivät auttamaan etsinnöissä. Ilta
alkoi hämärtää ja kurkkua kuristi. Isäntä ja naapurit ottivat otsalamput ja
valonheittimet käyttöönsä ja haravoivat yli kymmenen kilometrin säteellä
lähitienoot sekä läheisen golfkentän. Alkoi sataa. Hulda inhoaa sadetta.
Tiesin, että tämän rotuinen koira ei lähde korpimetsään rymyämään omaksi
huvikseen kuten metsästyskoirat voisivat tehdä saadessaan hajun. Hulda liikkuisi
tien laitaa pitkin, mikäli olisi ottanut itse hatkat. Silti koirasta ei näkynyt
jälkeäkään. Metsästystä vuosikaudet harrastanut isäntä tiesi myös koiran
fyysiset ominaisuudet, joten umpimetsässä tiettömällä tiellä koira tuskin
omaehtoisesti olisi.
Pimeys laskeutui ja huoli kasvoi. Puhelin
piippaili viestejä, joita heti tarkistelin, jos vaikka joku ilmoittaisikin
nähneensä koiran, mutta ei. Huolestuneet ystävät vain laittelivat viestejä.
Kylältä kuuluikin pian kummia. Edellisenä viikonloppuna oli ollut
hämäräporukkaa liikenteessä. Viiden kilometrin päästä meistä oli murtauduttu
kesämökille ja varastettu sieltä omaisuutta. Samoin lähikylien navetoissa ja
varastorakennuksissa oli vieraillut murtomiehiä. Läheisellä huoltoasemalla oli
liikkunut epämääräinen miesporukka pakettiautoilla. He olivat olleet häiriöksi,
joten paikalle oli soitettu poliisit ja toisesta autosta olikin löytynyt
varastettua tavaraa.
Huldan katoamista edeltävänä yönä ihmettelin meidän
pikkutiellä kulkevaa öistä liikennettä. Normaalisti tiellä on hiljaista kuin
huopatossutehtaassa. Herätin Juhan kun auto ajoi toisen kerran hitaasti tietä
pitkin. Juha paineli koirien kanssa ulos, muttei nähnyt pimeässä enää kuin
perävalot. Kolmannen kerran havahduin taas auton ajaessa edestakaisin hitaasti.
Kello oli kolme yöllä. Juteltuani naapurien kanssa hän kertoi, että hänen
rottweilerinsa oli nostanut puoli neljän jälkeen äläkän, kun heidän pihalle oli
syttynyt liiketunnistimen ansiosta valot. Heilläkin kesti sen verran pukea
päälle, ennen kuin ehtivät katsomaan pihalle, ettei siellä enää näkynyt mitään,
ja ajattelivatkin pihalla olleen vai jonkun metsäneläimen. Yleensä heidän
koiransa ei hauku öisin.
Päähän tuli ajatus: mitä jos Hulda onkin varastettu?
Se selittäisi sen, että portit olivat kiinni, aita koskematon joka paikasta ja
koirasta ei jälkeäkään. Ehkä varkaat olivat käyneet katsomassa paikkoja, ja
sattumalta pihalla ollut ihmisiä ja huomiota rakastava Hulda sattui sopivasti
häntä heiluen paikalle. Reilu parikymmentäkiloinen kiltti koira olisi helppo
nostaa aidan yli kyytiin, enkä uskoisi että Hulda olisi tehnyt mitään
vastarintaa, vaan olisi ollut innoissaan päästessään autoon, kun rakasti
matkustelua. Mielessä vilisi jo kauhukuvia, kuinka Hulda päätyisi
pentutehtaalle kurjiin olosuhteisiin tai joku kohtelisi sitä kaltoin tai
satuttaisi sitä. Ahdisti ja itketti.
Etsintään valjastettiin mukaan kaikki mahdolliset tahot
Alkoi armoton soittorumba. Juha otti yhteyden
rajavartiolaitokseen ja tulliin, mikäli joku yrittäisi rajan yli Huldan kanssa.
Sitten soitettiin hätäkeskukseen, jonka päivystäjä otti ylös yhteystietomme,
mikäli joku joutuisi vaikkapa onnettomuuteen jossa olisi bulldoggi osallisena
tai jos joku löytäisi sen jostakin tien reunasta hengettömänä ja ilmoittaisi
poliisille. Rajavartiolaitos pyysi lähettämään heille tuoreet kuvat Huldasta,
ja he jakaisivat kuvat ja tiedot muille raja-asemille ja tulliin.
Minä soitin lähimmät päivystävät
eläinsairaalat sekä eläinlääkärit läpi ja kerroin tuntomerkkejä, jos joku
toimittaisi koiran vaikkapa heille tai joku koittaisi hankkia passia koiralle.
Mikrosirua kun ei aina kuulemma välttämättä tarkisteta sirunlukijalla koirasta
passia haettaessa. Univetin elänlääkäriketju sanoi pistävänsä sisäiseen
sähköpostiinsa koiran tuntomerkit sekä yhteystietomme ja välittävänsä ne koko
ketjun toimipisteisiin ympäri maata.
Päivitin Facebookin ilmoitukseen, että koiran
tiedot on ilmoitettu tulliin, rajavartiolaitokselle, eläinlääkäreille sekä
poliisille. Ilmoitusta oli jaettu jo tuhansia kertoja ympäri Suomen.
Etsijäkoiriin otettiin yhteyttä ja saimme sieltä hyviä vinkkejä kadonneen
koiran etsintöihin. Etsijäkoirapartiot tulisivat seuraavana päivänä, jos Huldaa
ei vieläkään olisi löytynyt.
Juha kärytti makkaraa ulkogrillissä, sillä
optiolla, että Hulda olisi eksynyt mutta sen verran lähellä että haistaisi
makkaran tuoksut ja seuraisi hajua kotiin. Lopulta oli pakko koittaa muutama
tunti nukkua ja jatkaa aamulla etsintöjä.
Aamun koittaessa isäntä ilmoitti töihin
tilanteen ja jäävänsä jatkamaan etsintöjä. Minä soitin lähimpiin
löytöeläinteloihin. Etsijäkoirajärjestön neuvojen mukaan laitoimme Huldan
makuualustan sekä pannan hihnoineen muovipussiin, jotta etsijäkoira saisi hajun
Huldasta. Saksanseisojamme haravoivat lähistöä isännän kanssa tuloksetta.
Karkulainen nähtiinkesämökin pihalla
Puolenpäivän maissa tuli puhelu jota olimme
odottaneet: Huldan näköinen koira oli nähty erään sattumalta kesämökilleen
menneen kesäasukkaan pihalta. Linnuntietä metsien halki välimatka oli meiltä
paikkaan noin seitsemän kilometriä, tietä pitkin yli kymmenen. Juha hyppäsi
mönkijän selkään, sillä pääsisi pienimpiäkin tukkiteitä metsässä näppärämmin
kuin isolla autolla. Vanhempani lähtivät autolla toisesta suunnasta vastaan.
Pian tuli toinen näköhavainto: samanlaisen koiran oli nähty ravaavan jo
joitakin tunteja sitten tien reunaa pitkin vieläkin kauempana kuin missä
ensimmäisen näköhavainnon ilmoittaja. Hulda siis oli tietä pitkin juossut
lähemmäs kotia, juuri niin kuin arvelinkin sen etenevän, ei metsässä, ei
ojaryteikössä, vaan tien reunaa pitkin, miten lenkilläkin kuljetaan.
Äitini soitti tunnin päästä, että olivat
saaneet Huldasta näköhavainnon pieneltä metsätieltä, mutta koira oli
käyttäytynyt ihan omituisesti. Nähdessään pitkällä koiran juoksevan isä oli
ajanut auton tien sivuun ja vanhempani olivat nousseet autosta Huldan
pysähtyessä. Äiti oli huutanut Huldaa iloisena jälleennäkemisestä, mutta koira
olikin jähmettynyt sijoilleen, kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan kovaa pois päin.
Kuulosti hyvin oudolta! Äiti yritti vielä huutaa Huldaa, mutta koira katosi
mutkan taakse ja kun vanhempani pääsivät autoon ja koiran perään, ei koirasta
enää näkynyt jälkeäkään. Ihan kuin se olisi pelännyt henkensä kaupalla!
Vanhempani soittivat Juhalle, joka lähti
mönkijällä välittömästi paikan päälle. Eräässä mutkassa Hulda oli juossut Juhaa
vastaan.
Karannut koira voi käyttäytyä arasti
Etsijäkoirien ohjeistuksen mukaan koira
saattaa olla karkuun päästyään ja oltuaan kateissa pitkään, hyvin arka ja pelokas
ja käyttäytyä aivan päinvastoin mitä normaalisti. Sitä ei myöskään kannata
huutaa nimeltä, vaan koittaa saada koira houkuteltua pikkuhiljaa luokse
voittamalla sen uteliaisuus. Hulda ei ollut ollut pois kotoa kuin alle
vuorokauden, mutta sen käytös kieli muuta. Juha pysäytti mönkijän, nousi alas
kyydistä ja meni maahan istumaan. Hän näytteli välinpitämätöntä ja oli
rapsuttelevinaan maata koiran seuratessa tarkkaan hänen puuhiaan ja hiipivän
varovasti lähemmäs ja lähemmäs. Koiran hiippaillessa tarpeeksi lähelle Juha
ojensi hitaasti ja varovasti kättään, ja kun Hulda tunsi isännän tutun tuoksun,
palikat loksahtivat paikoilleen sen ajatuslaatikossa, ja koira hypähti suoraan
Juhan syliin häntä heiluen.
|
"Matkalla kotiin!" |
Sillä välin minä odotin kuumeisesti kotona
huolestuneena ja vastailin viesteihin ja tekstareihin mitä ventovierailta
ihmisiltä tuli. Moni tuntematon koiraihminen lähitienoolta ilmoitti lähtevänsä
omien koiriensa kanssa etsimään Huldaa lähistölle samalla kun käyttivät
koiriaan lenkillä. Olin äärettömän kiitollinen, kuinka moni oli valmis
pyyteettömästi auttamaan. Sitten tuli kuvaviesti: Juha istui mönkijän selässä
Hulda sylissään ja kuvateksti kuului "Matkalla kotiin!". Minä
purskahdin helpottuneeseen itkuun, kun rakas perheenjäsenemme oli löytynyt!
Luojan kiitos! Puolta tuntia myöhemmin Hulda ja Juha saapuivat kotiin. Koira
oli väsynyt ja nälkäinen, mutta taas kuin oma itsensä, ihan kun ei olisi poissa
koskaan ollutkaan. Kainaloissa oli hiertymät ja tassunpohjissa kulumaa monien
tuntien juoksemisen jälkeen, mutta Huldan hyvä fyysinen kunto oli suureksi
avuksi moisen lenkin suorittamiseen.
Ilmoitimme etsijäkoiriin, eläinlääkäreille,
löytöeläintaloihin sekä raja-asemille koiran löytyneen ja sain päivittää
ilouutisen myös Facebookiin. Mietimme, oliko tosiaan joku tai jotkut siepanneet
edellispäivänä Huldan. Joku tai jotkut, jotka olivat murtautuneet muihinkin
paikkoihin ja varastaneet tavaraa? Ehkä he olivat myös huomanneet tuhansittain
jaetun ilmoituksen, jossa kerrottiin poliisin ja rajaviranomaisten olevan valppaina
koiran suhteen. Ehkä he olivat ajatelleet, että koira on liian kuuma peruna
tilanteessa, eivätkä halunneet riskeerata mahdollista muuta saalistaan sekä
kiinnijäämistään yhden koiran takia.
Koko tienoo jokaisine pikkuteineen oli
kuitenkin edellisiltana ja yönä haravoitu niin tiheästi, että jos Hulda olisi
siellä silloin ollut, sen olisi taatusti joku nähnyt. Lisäksi sen käytös kieli
siitä, että ihmisrakas ja luottavainen koira oli dumpattu yön selkään sillä
varjolla, että luultaisiin sen itse lähteneen karkureissulle. Ainoa vaan, että
bulldoggille matka taitaisi olla hieman pitkä taittaa kokonaan jalan tuossa
ajassa tihkusateessa pimeässä. Ei olisi ihme, että koira vaikutti
järkyttyneeltä, eikä luottanut ihmisiin, jos se oli nakattu autosta kylmenevään
yöhön, pimeään metsän laitaan vieraaseen paikkaan yhtäkkiä ja kaasuteltu vaan
pois.
Onni onnettomuudessa on Huldan loistavat
hermot, jonka ansiosta koira palautui ennalleen heti kotiin päästyään. Mutta
kyllä maistui ruoka ja uni seikkailujen päätteeksi. Emme tänäkään päivänä tiedä
Huldan katoamisen taustoja, ainoastaan koira tietää mitä sinä päivänä tapahtui,
muttei viisaana eläimenä halua huolestuttaa meitä enempää, joten jättää
kertomatta ja pitää seikkailunsa salaisuutenaan.
Hanna ja Juha Salin sekä Hulda
(Onnen Pippurin Giselle)
Kennel Targrave