Kadonneen koiran arvoitus

Kun oma koira katoaa on, hätä ja huoli suuri. Viime vuonna eräänä maanantaina syyskuun lopussa meidän kolmevuotias englanninbulldoggimme Hulda katosi jälkiä jättämättä.

Asumme pienessä kylässä, aivan maaseudulla, metsän ja peltojen ympäröivänä. Isommalle hiekkatielle, jossa menee harvakseltaan autoja ja julkinen liikenne jopa kahdesti arkipäivässä, on neljänsadan metrin matka. Suuri pihamme on aidattu. Mieheni Juha teki lähtöä kauppaan lasten kanssa. Hän huikkasi mennessään laittavansa Huldan ulos syömisen jälkeen. Ennen lähtöä hän vielä varmuuden vuoksi tarkisti molempien porttien olevan lukossa, kuten aina kun koirat päästetään ulos.

Vajaan tunnin kuluttua heidän lähdöstään huutelin Huldaa totuttuun tapaan, mutta koira ei tullutkaan luokse, kuten aina ennen. No simppu, ajattelin, mitähän se nyt puuhaa? En nähnyt Huldaa, vaikka näköyhteys koko aidattuun alueeseen on tontin tasaisuuden sekä taloa ympäröivien ikkunoiden ansiosta hyvä. Mitä ihmettä? Missä se Hulda voi olla? Soitin Juhalle ja kysyin, oliko hän ottanut kuitenkin Huldan mukaansa jostain syystä. Ei ollut. Kiersin aidan ympäri, kaikki oli niin kuin pitikin, portit olivat yhä lukittuina. Mutta Huldasta ei ollut jälkeäkään. Huutelin, vislasin, puhaltelin koirapilliin, ei mitään.

Kolusin koko huushollin läpi, muiden koirien katsellessa ihmeissään, jospa Hulda olisikin mennyt johonkin lasten sänkyyn nukkumaan peittojen väliin, ja nukkuisi niin makeasti, mutta ei. Soitin Juhalle uudestaan ja hän tuli huolestuneena kotiin pikimmiten. Tajusimme, että Hulda oli kadonnut, ja soitin lähellä asuville vanhemmilleni. He lähtivät Juhan avuksi etsimään koiraa minun jäädessä lasten kanssa kotiin. Jospa se olikin jotenkin vaan karannut, jollain ihmeen konstilla, jota emme vaan hoksanneet...

Seuraavaksi laadin Facebookiin kylän omaan sekä muiden lähikylien ja -kaupunkien ryhmiin katoamisilmoituksen, jossa oli kuva Huldasta ja teksti: saa jakaa. Ilmoitin koiran kadonneeksi myös Karkurit-ryhmään. Netin viidakkorumpu käynnistyi, ja pian kuvallista ilmoitusta oli jaettu satoja kertoja. Sain ympäri Suomen yhteydenottoja, joihin koitin vastata aina kun ehdin.

Koiraa ei löytynyt mistään

Naapurit lähtivät auttamaan etsinnöissä. Ilta alkoi hämärtää ja kurkkua kuristi. Isäntä ja naapurit ottivat otsalamput ja valonheittimet käyttöönsä ja haravoivat yli kymmenen kilometrin säteellä lähitienoot sekä läheisen golfkentän. Alkoi sataa. Hulda inhoaa sadetta. Tiesin, että tämän rotuinen koira ei lähde korpimetsään rymyämään omaksi huvikseen kuten metsästyskoirat voisivat tehdä saadessaan hajun. Hulda liikkuisi tien laitaa pitkin, mikäli olisi ottanut itse hatkat. Silti koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Metsästystä vuosikaudet harrastanut isäntä tiesi myös koiran fyysiset ominaisuudet, joten umpimetsässä tiettömällä tiellä koira tuskin omaehtoisesti olisi.

Pimeys laskeutui ja huoli kasvoi. Puhelin piippaili viestejä, joita heti tarkistelin, jos vaikka joku ilmoittaisikin nähneensä koiran, mutta ei. Huolestuneet ystävät vain laittelivat viestejä. Kylältä kuuluikin pian kummia. Edellisenä viikonloppuna oli ollut hämäräporukkaa liikenteessä. Viiden kilometrin päästä meistä oli murtauduttu kesämökille ja varastettu sieltä omaisuutta. Samoin lähikylien navetoissa ja varastorakennuksissa oli vieraillut murtomiehiä. Läheisellä huoltoasemalla oli liikkunut epämääräinen miesporukka pakettiautoilla. He olivat olleet häiriöksi, joten paikalle oli soitettu poliisit ja toisesta autosta olikin löytynyt varastettua tavaraa.

Huldan katoamista edeltävänä yönä ihmettelin meidän pikkutiellä kulkevaa öistä liikennettä. Normaalisti tiellä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Herätin Juhan kun auto ajoi toisen kerran hitaasti tietä pitkin. Juha paineli koirien kanssa ulos, muttei nähnyt pimeässä enää kuin perävalot. Kolmannen kerran havahduin taas auton ajaessa edestakaisin hitaasti. Kello oli kolme yöllä. Juteltuani naapurien kanssa hän kertoi, että hänen rottweilerinsa oli nostanut puoli neljän jälkeen äläkän, kun heidän pihalle oli syttynyt liiketunnistimen ansiosta valot. Heilläkin kesti sen verran pukea päälle, ennen kuin ehtivät katsomaan pihalle, ettei siellä enää näkynyt mitään, ja ajattelivatkin pihalla olleen vai jonkun metsäneläimen. Yleensä heidän koiransa ei hauku öisin.

Päähän tuli ajatus: mitä jos Hulda onkin varastettu? Se selittäisi sen, että portit olivat kiinni, aita koskematon joka paikasta ja koirasta ei jälkeäkään. Ehkä varkaat olivat käyneet katsomassa paikkoja, ja sattumalta pihalla ollut ihmisiä ja huomiota rakastava Hulda sattui sopivasti häntä heiluen paikalle. Reilu parikymmentäkiloinen kiltti koira olisi helppo nostaa aidan yli kyytiin, enkä uskoisi että Hulda olisi tehnyt mitään vastarintaa, vaan olisi ollut innoissaan päästessään autoon, kun rakasti matkustelua. Mielessä vilisi jo kauhukuvia, kuinka Hulda päätyisi pentutehtaalle kurjiin olosuhteisiin tai joku kohtelisi sitä kaltoin tai satuttaisi sitä. Ahdisti ja itketti.

Etsintään valjastettiin mukaan kaikki mahdolliset tahot

Alkoi armoton soittorumba. Juha otti yhteyden rajavartiolaitokseen ja tulliin, mikäli joku yrittäisi rajan yli Huldan kanssa. Sitten soitettiin hätäkeskukseen, jonka päivystäjä otti ylös yhteystietomme, mikäli joku joutuisi vaikkapa onnettomuuteen jossa olisi bulldoggi osallisena tai jos joku löytäisi sen jostakin tien reunasta hengettömänä ja ilmoittaisi poliisille. Rajavartiolaitos pyysi lähettämään heille tuoreet kuvat Huldasta, ja he jakaisivat kuvat ja tiedot muille raja-asemille ja tulliin.

Minä soitin lähimmät päivystävät eläinsairaalat sekä eläinlääkärit läpi ja kerroin tuntomerkkejä, jos joku toimittaisi koiran vaikkapa heille tai joku koittaisi hankkia passia koiralle. Mikrosirua kun ei aina kuulemma välttämättä tarkisteta sirunlukijalla koirasta passia haettaessa. Univetin elänlääkäriketju sanoi pistävänsä sisäiseen sähköpostiinsa koiran tuntomerkit sekä yhteystietomme ja välittävänsä ne koko ketjun toimipisteisiin ympäri maata.

Päivitin Facebookin ilmoitukseen, että koiran tiedot on ilmoitettu tulliin, rajavartiolaitokselle, eläinlääkäreille sekä poliisille. Ilmoitusta oli jaettu jo tuhansia kertoja ympäri Suomen. Etsijäkoiriin otettiin yhteyttä ja saimme sieltä hyviä vinkkejä kadonneen koiran etsintöihin. Etsijäkoirapartiot tulisivat seuraavana päivänä, jos Huldaa ei vieläkään olisi löytynyt.

Juha kärytti makkaraa ulkogrillissä, sillä optiolla, että Hulda olisi eksynyt mutta sen verran lähellä että haistaisi makkaran tuoksut ja seuraisi hajua kotiin. Lopulta oli pakko koittaa muutama tunti nukkua ja jatkaa aamulla etsintöjä.

Aamun koittaessa isäntä ilmoitti töihin tilanteen ja jäävänsä jatkamaan etsintöjä. Minä soitin lähimpiin löytöeläinteloihin. Etsijäkoirajärjestön neuvojen mukaan laitoimme Huldan makuualustan sekä pannan hihnoineen muovipussiin, jotta etsijäkoira saisi hajun Huldasta. Saksanseisojamme haravoivat lähistöä isännän kanssa tuloksetta.

Karkulainen nähtiinkesämökin pihalla

Puolenpäivän maissa tuli puhelu jota olimme odottaneet: Huldan näköinen koira oli nähty erään sattumalta kesämökilleen menneen kesäasukkaan pihalta. Linnuntietä metsien halki välimatka oli meiltä paikkaan noin seitsemän kilometriä, tietä pitkin yli kymmenen. Juha hyppäsi mönkijän selkään, sillä pääsisi pienimpiäkin tukkiteitä metsässä näppärämmin kuin isolla autolla. Vanhempani lähtivät autolla toisesta suunnasta vastaan. Pian tuli toinen näköhavainto: samanlaisen koiran oli nähty ravaavan jo joitakin tunteja sitten tien reunaa pitkin vieläkin kauempana kuin missä ensimmäisen näköhavainnon ilmoittaja. Hulda siis oli tietä pitkin juossut lähemmäs kotia, juuri niin kuin arvelinkin sen etenevän, ei metsässä, ei ojaryteikössä, vaan tien reunaa pitkin, miten lenkilläkin kuljetaan.

Äitini soitti tunnin päästä, että olivat saaneet Huldasta näköhavainnon pieneltä metsätieltä, mutta koira oli käyttäytynyt ihan omituisesti. Nähdessään pitkällä koiran juoksevan isä oli ajanut auton tien sivuun ja vanhempani olivat nousseet autosta Huldan pysähtyessä. Äiti oli huutanut Huldaa iloisena jälleennäkemisestä, mutta koira olikin jähmettynyt sijoilleen, kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan kovaa pois päin. Kuulosti hyvin oudolta! Äiti yritti vielä huutaa Huldaa, mutta koira katosi mutkan taakse ja kun vanhempani pääsivät autoon ja koiran perään, ei koirasta enää näkynyt jälkeäkään. Ihan kuin se olisi pelännyt henkensä kaupalla!

Vanhempani soittivat Juhalle, joka lähti mönkijällä välittömästi paikan päälle. Eräässä mutkassa Hulda oli juossut Juhaa vastaan.

Karannut koira voi käyttäytyä arasti

Etsijäkoirien ohjeistuksen mukaan koira saattaa olla karkuun päästyään ja oltuaan kateissa pitkään, hyvin arka ja pelokas ja käyttäytyä aivan päinvastoin mitä normaalisti. Sitä ei myöskään kannata huutaa nimeltä, vaan koittaa saada koira houkuteltua pikkuhiljaa luokse voittamalla sen uteliaisuus. Hulda ei ollut ollut pois kotoa kuin alle vuorokauden, mutta sen käytös kieli muuta. Juha pysäytti mönkijän, nousi alas kyydistä ja meni maahan istumaan. Hän näytteli välinpitämätöntä ja oli rapsuttelevinaan maata koiran seuratessa tarkkaan hänen puuhiaan ja hiipivän varovasti lähemmäs ja lähemmäs. Koiran hiippaillessa tarpeeksi lähelle Juha ojensi hitaasti ja varovasti kättään, ja kun Hulda tunsi isännän tutun tuoksun, palikat loksahtivat paikoilleen sen ajatuslaatikossa, ja koira hypähti suoraan Juhan syliin häntä heiluen.

"Matkalla kotiin!"

Sillä välin minä odotin kuumeisesti kotona huolestuneena ja vastailin viesteihin ja tekstareihin mitä ventovierailta ihmisiltä tuli. Moni tuntematon koiraihminen lähitienoolta ilmoitti lähtevänsä omien koiriensa kanssa etsimään Huldaa lähistölle samalla kun käyttivät koiriaan lenkillä. Olin äärettömän kiitollinen, kuinka moni oli valmis pyyteettömästi auttamaan. Sitten tuli kuvaviesti: Juha istui mönkijän selässä Hulda sylissään ja kuvateksti kuului "Matkalla kotiin!". Minä purskahdin helpottuneeseen itkuun, kun rakas perheenjäsenemme oli löytynyt! Luojan kiitos! Puolta tuntia myöhemmin Hulda ja Juha saapuivat kotiin. Koira oli väsynyt ja nälkäinen, mutta taas kuin oma itsensä, ihan kun ei olisi poissa koskaan ollutkaan. Kainaloissa oli hiertymät ja tassunpohjissa kulumaa monien tuntien juoksemisen jälkeen, mutta Huldan hyvä fyysinen kunto oli suureksi avuksi moisen lenkin suorittamiseen.

Ilmoitimme etsijäkoiriin, eläinlääkäreille, löytöeläintaloihin sekä raja-asemille koiran löytyneen ja sain päivittää ilouutisen myös Facebookiin. Mietimme, oliko tosiaan joku tai jotkut siepanneet edellispäivänä Huldan. Joku tai jotkut, jotka olivat murtautuneet muihinkin paikkoihin ja varastaneet tavaraa? Ehkä he olivat myös huomanneet tuhansittain jaetun ilmoituksen, jossa kerrottiin poliisin ja rajaviranomaisten olevan valppaina koiran suhteen. Ehkä he olivat ajatelleet, että koira on liian kuuma peruna tilanteessa, eivätkä halunneet riskeerata mahdollista muuta saalistaan sekä kiinnijäämistään yhden koiran takia.

Koko tienoo jokaisine pikkuteineen oli kuitenkin edellisiltana ja yönä haravoitu niin tiheästi, että jos Hulda olisi siellä silloin ollut, sen olisi taatusti joku nähnyt. Lisäksi sen käytös kieli siitä, että ihmisrakas ja luottavainen koira oli dumpattu yön selkään sillä varjolla, että luultaisiin sen itse lähteneen karkureissulle. Ainoa vaan, että bulldoggille matka taitaisi olla hieman pitkä taittaa kokonaan jalan tuossa ajassa tihkusateessa pimeässä. Ei olisi ihme, että koira vaikutti järkyttyneeltä, eikä luottanut ihmisiin, jos se oli nakattu autosta kylmenevään yöhön, pimeään metsän laitaan vieraaseen paikkaan yhtäkkiä ja kaasuteltu vaan pois.

Onni onnettomuudessa on Huldan loistavat hermot, jonka ansiosta koira palautui ennalleen heti kotiin päästyään. Mutta kyllä maistui ruoka ja uni seikkailujen päätteeksi. Emme tänäkään päivänä tiedä Huldan katoamisen taustoja, ainoastaan koira tietää mitä sinä päivänä tapahtui, muttei viisaana eläimenä halua huolestuttaa meitä enempää, joten jättää kertomatta ja pitää seikkailunsa salaisuutenaan.

Hanna ja Juha Salin sekä Hulda
(Onnen Pippurin Giselle)
Kennel Targrave